"Veneellä poikki Suomenniemen" - kirjasta löytyy kuvauksia Kemijoen vanhoista koskipaikoista ja uomanvarren maisemista Kemistä Auttiin saakka. Laitellessani seikkailijoiden reittiä kartalle tuli mieleeni, ettei monella muullakaan ole käsitystä millainen Kemijoki vapaana virratessaan on ollut. Vanhat kosket ovat jääneet allastusten alle tai ne ovat nyt voimalaitospaikkoina. Tältä pohjalta työstin joukon kuvavertailuja Paikkatietoikkunan aineistoilla Historialliset ilmakuvat kontra tämän päivän ilmakuvat. Kohteille olen lisännyt tekstiotteita kirjasta sekä historiallisia mustavalkokuvia, joista osalle olen lisännyt värit (kuvat: Museovirasto, Kemin historiallinen museo, GTK).
Oulusta höyrysiipirataslaiva S/s Pohjolalla Kemiin
Heinäkuun 4 päivä armon vuonna 1894 tuli lähtöpäiväksemme. Kaikki kontit, laatikot, peitteet, sadetakit, kalastus- ja metsästyskojeet y. m. veneeseemme — joka oli »vesille lykättäessä» saanut nimekseen »Täräys», vaikka muut, kentiesi piloillaan, olisivat sen tahtoneet ristiä »Uudeksi Vegaksi» lastattuamme, karttui meille painoa noin pari sataa kiloa, venekkin siihen luettuna. Hyvästit heitettyämme ja viimeiset varotukset vielä eväiksi matkalle saatuamme lähdimme sitten soutelemaan salmeen, jossa aluksemme oli luvattu miehineen kaikkineen ottaa höyrylaiva »Pohjolaan»; edellisenä päivänä olimme jo siitä sopineet laivan kapteenin kanssa. Pitkä ei tosin matka ollut soudettavana, mutta kuitenkin tohtorin kämmeniin jo pahaa ennustavat rakot tuolla välin ehtivät ilmauta. Muitta mutkitta suoriuttiin sentään laivaan ja niin sitä lähdettiin. Reippaasti heilautettiin hattuja vielä viimeiseksi hyvästiksi rannalle jääville tutuille sekä kummastelevalle katselijajoukolle. Laivamatkasta Oulusta Kemiin ei ole erikoista kerrottavaa. Se oli tuommoista hauskaa, vaivatonta lekkuilemista melkein tyynellä meren pinnalla, koneen puhkinan ja laivan siipien
räiskeen yksinään häiritessä tyyntä rauhallisuutta. Puhellen ja
laulellen koetimme aikaamme kuluttaa ja itseämme hauskuttaa.
 |
| Höyrysiipirataslaiva S/s Pohjola Oulun torirannassa |
Kemistä se soutu alkaa!
Kemin kaupungin laituriin laskimme samana päivänä jo
klo 4:n tienoissa.
Tuttuja kyllä olisi kaupungissa ollut, mutta mieli paloi
päästä koettamaan, miten se koskennousu rupeaisi käymään,
miltä tuntumaan. Emme malttaneetkaan pysähtyä kaupungissa kuin sen verran vaan, että saimme Oulussa vielä unohtuneita pikkuostoksia viimeistellyksi ja veneemme matkakuntoon laitetuksi. Sitten matkaa jatkamaan omin keinoin.
Hyvin se näytti alussa vetelevänkin. Ilma oli mitä kauniin ja saimme vielä myötätuulenkin, niin että kohta sopi
koettaa norjalaiseen malliin tehtyä purjettamme. Niin lähtikin
veneemme purjeessa lipumaan sievästi Kemijoen suuta kohden.
Kun vielä airoilla hiukan autoimme, niin saavutimme piankin
pari ukkosta, jotka soutelivat edellämme. Heiltä tiedustellen
saimme kuulla, että suorimmiten pääsisimme Kemijokeen Karinhaara-nimistä pienempää suuhaaraa myöten.Ämmänkoskella opetellaan jo sauvomista
Kemin kirkon alapuolella olevan Vallitunkosken, joka on
paremmin väkevää virtaa kuin koskea, nousimme purjeessa
hyvän myötäsen puhaltaessa. Sivu mennessä emme malttaneet olla poikkeamatta Vihreälän taloon, tavataksemme siellä
kesäilevää oopperalaulaja Valleniusta. Taloon tultuamme saimme kuitenkin kuulla, että hän oli lähtenyt tapailemaan erästä
toista »virkatoveriaan», näet satakieltä, jonka laulua muka
luuli metsässä kuulleensa. Jonkun aikaa odottelimme, vaan
kun häntä ei kuulunut kotiin palaavaksi, emme mekään malttaneet antaa hyvän myötäsen puhallella hukkaan, vaan lähdimme taas ylös jokea viilettelemään. Emme edes Kemin vanhaa kirkkoa raunioineen malttaneet käydä katsomassa,
vaikka aikomus kyllä oli ollut.
Jo samana iltana saimme koettaa, miltä koskennousu maistuu. Ammäkoski se ensimäisenä sai hien poikain otsille puserretuksi. Mikään suuren suuri tuo koski ei kyllä ole, mutta tunnustaa kuitenkin täytyy, että ennenkuin sen päälle pääsimme, olimme väsyneemmät kuin minkään muun kosken sauvomisesta koko matkalla. Eikä ihmekkään, sillä olimmehan sauvomiseen kaikki ihan harjaantumattomia. Koetettiin kyllä työntää puolelta jos toiseltakin, vaan ei se tahtonut sittenkään luonnistua; aina vaan ryösti koski veneen keulan milloin millekkin puolelle. Koetettiin vetääkkin pitkällä köydellä maaltajaloin, yhden sauvomella venettä hoidellessa, mutta kun ranta oli kauvas matalaa ja vielä kovin mutkikasta, niin ei sekään keino ottanut oikein vedelläkseen; lyhyiksi tahtoi käydä pitkätkin pieksunvarret kosken kuohuja kahlatessa.
Jo vain »tervahanhi» olisi makeasti nauranut, jotta »siinäpä herrat koettavat puohata kosken päälle», jos vaan olisi sattunut näkemään. Onneksi ei kuitenkaan ollut kukaan meidän puuhaa katsomassa ja — kun aikansa oli siinä nujuttu, niin kosken päälle sitä päästiin kuin päästiinkin. Pian tuli toinen este eteen. Pato oli tuossa poikki joen,
ihan rantaan asti, ei väylää vähäistäkään (ilmeisesti Korvan karsinapato?). Ei muu neuvoksi,
kuin vetää koko vene täysineen poikki niemen, jonka päästä
pato alkoi. Ja kun teloja alle pantiin, niin »niinhän se meni
kuin messinkihöylällä» kolmen miehen terhakasti hankasiin tarttuessa; se oli ensimäinen »taivallus», mutta ei suinkaan viimeinen.
Jopa kuitenkin alkoi väsymys kovin ahdistelemaan jayökin jo puoleen käydä. Mielellä hyvällä laskhnmekin lähimmän talon —
Kauppilaksi sitä mainittiin —
rantaan. Kohteliaasti
toimitti talossa vanha isäntä meille kaikki, miten parhaiten voi.
Ensin kuitenkin ruuat pöydälle ja silloin »siunaa itsesi jumalan
vilja, syntinen on kimpussasi;» päivän työ oli näet hyvän ruokahalun antanut. Ja sitten syötiin minkä vatsa vaan suinkin veti.
Tuossa illastellessa ja pakinoidessa saimme muun muassa
isännältä kuulla, kun ihmettelimme, saako padot poikki joen
panna ensinkään kulkuväylää jättämättä, että olimme hiukan
erehtyneet. Vasenta rantaa se näet kuuluikin väylä kulkevan
ja me olimme ponnistelleet pitkin oikeata. »
 |
| Otto Vallenius, Museovirasto |
 |
| Nuottaulut Ämmänkoskella, U.T.Sorelius 1908 |
Taivalkoski ylös "ruunun" hevosella
Omin neuvoin ei ollut Taivalkosken päälle pääsemistä
ajatteleminenkaan; sen olimme alempana olevissa taloissa jo
saaneet kuulla. Hevosella siinä aina veneet taivalletaan, vaikka
on vanhoja tottuneita koskimiehiäkin matkalla. Sattumalta koteutui vihdoin muuan vaari ja hänet saimme hevosineen avuksemme. Sievään se sitten vene siirtyi tuon kilometrin pituisen kosken sivu. Sen mukaan oli maksukin. »Ruunuhan se on ollut tavallista tältä taipaleelta kolmilaijoista», saimme näet vastaukseksi kysymykseen, mitä kyydistä olimme velkaa; — Ruotsin raha on näet pohjan puolessa melkein yhtä yleisesti käytännössä kuin Suomenkin, niin että useinkin hinnat määrätään »ruunuissa ja tolpissa.» (toim. huom. nuuskatolppa)
Aikomuksemme oli ollut ottaa koskesta valokuva, insinöörimme oli näet hankkinut matkalle valokuvauskoneen, voidaksemme ikuistaa sitenkin matkamuistojamme vaan jätimme sen kuitenkin tekemättä, kun koski vähän veden takia ei näyttänyt paljon miltään. Käsitti kuitenkin, kun tarkasteli noita jyrkkiä kalliorantoja sekä jylhää pohjalouhikkoa, jonka yli valtava veden paljous hillittömällä vimmalla hyökkää, pudoten jokseenkin jyrkkänä koskena, — barometri-laskujemme mukaan noin 8—10 metriä niskasta lyhkäsen kosken alle — että mahtava on luonnon siinä tarjooma hurja näytelmä varsinkin tulvan aikana.
 |
| Taivalkoski etelästä, H. Berghell 1899 GTK |
 |
| Taivalkoski, I.K.Inha 1912 |
 |
Lohipato Taivalkoski, I.K.Inha
|
 |
| Taivalkoski, T.H.Järvi 1910 |
Pajariin hengissä mutta ilman lohta
Olimme juuri niskalle pääsemäisillämme, kun tohtori, joka oli »keulamiehenä», väsyneesti heitti sauvomen virran valtaan ja puhkuen huudahti: »Nyt en jaksa enään.» Eikä siinä sitten auttanut pidätteleminen, kun keula kerran joutui kosken painettavaksi. Alas kiiti vene ja hyvää kyytiä se nyt menikin. Ähmissämme emme kuitenkaan vielä uskoneet, ettei tuosta ylös päästäisi, kunhan koetettaisiin hiukan matalammasta kohdasta. Yhtä huonosti päättyi kuitenkin sekin yritys. Oli näet nyt se vastuksena, että vesi putosi niskalle patouneiden, veden laskeuttua matalalle jääneiden kivien yli jokseenkin jyrkkänä könkäänä. Sen kyllä näimme, mutta »valui eli putosi, ylös siitä on sittenkin päästävä», arvelimme. Niin kuitenkin kävi, että putouksessa sai virta taasen ryöstetyksi ja paiskasi veneen poikitellen alipuolella olevia kiviä vastaan. Jokseenkin arveluttavasti puistalteli siinä jo pyörre venettä. Kosken kovasti painaessa hulmahti jo toisen laidan yli vene vettä tulvilleen. Köyhästi olisi siinä voinut käydä, jollemme hätäymättä ponnistellen olisi pian saaneet venettä irti kiviltä ja virran mukaan käännetyksi. Ja niin saimme laskea toisen kerran kosken alle vasten tahtoamme. »Kolmas kerta se toden sanoo», arvelimme, sen pahemmin tuosta vielä säikähtämättä. »Olisippa saattanut tuossa niin hullusti pian käydä, että olisimme päässeet ainakin osasta tavaroitamme ...Hengen hätää tuossa nyt ei kuitenkaan vielä . .. Eihän tuossa niin jumalattoman syvääkään ollut.» Lastin päällä makaillessa ja laulellessa heitimme huviksemme muutamassa suvannossa uistimen kalan kiusaksi veteen. Ja äläpäs ollakkaan,
niin jopa erehtyikin taimen tuohon houkuttelevaan täkyyn.
Komeasti se hypätä loiskautti ylös vedestä, tuntiessaan kiinni
olevansa. Vaan kun veneellä oli liian kova vauhti ja lienee
koukut liian löyhään kiinni tarttuneet kalan leukapieliin, niin
rivakalla tempauksella se itsensä riuhtasi irti. Kovasti tuo
pisti vihaksi, kun oli jo melkein veneeseen nousemaisillaan,
niin lähellä, että joku joukosta väitti sen tunteneensa jo —
mätikalaksi. Onnekseen se siis vieläkin halkoo Kemijoen kuohuja, jos nimittäin otti viisastuakseen noista vastoin tahtoaan
tekemistään ilmakuperkeikoista. Me puolestamme saimme pyyhkiä partaamme —
sen verran kuin sitä kullakin oli —
vielä
pitkäksi aikaa lohipaistille, vaikka tuossa oli jo ollut niin saatavilla, että vesi suuhun oli herahtanut. —Suuremmitta seikkailuitta retkesimme sitten edelleen aina iltamyöhäseen ja pysähdyimme yöksi Pajari-nimiseen taloon. Tuuli oli meitä päivän kuluessa hiukan autellut, vaikka ensin aamulla oli vastanen ollut; ainoastaan kovemmissa virtapaikoissa täytyi sauvomiin turvautua.
Tervolan pappilassa hauskaa seuraa
Puolissa alkoi päivä olla, kun saavuimme Tervolan kirkolle. Aijoimme sivumennessä pistäytyä pappilassa vieraisilla;
levähtääkkin jo hiukan tarvitsi, kun oli ollut tavattoman helteinen päivä ja ahkerasti olimme olleet työssä. Saaren rannalla
siinä hiukan siistimme pukujamme, miten parhaiten voimme;
tiesimme näet talossa nuoria neitosia olevan. Sitten sauvoskeltiin pappilan rantaan ja marssittiin kainostelematta sisälle.
Sukkelaan se käy maalla tutuksi tuleminen. Pian olimmekin kuin vanhoja tuttuja talon väen kanssa ja hauskassa
keskustelussa kului tunti toisensa perään melkein huomaamattamme. Emme vierasvaraisesta talosta päässeetkään lähtemään,
ennenkuin oli kahvit juotu ja puolisteltu; käytimme hyväk-
15
semme myös tilaisuutta laittaa kotona huolissaan oleville omaisillemme ensimäiset tiedot matkaltamme.
Eipä juuri haluttanutkaan lähteä ponnistelemaan tuonne
tukahduttavan kuumaan helteeseen; oli lähemmä 30 astetta
varjossakin. Tuommoista kuivaa paahdetta oli kestänyt jo
useampia viikkokausia. Viljavainiot kärsivät jo tuntuvasti veden
puutteesta ja huolestuneena maanmies tuumaili, jotta »jokohan
tuhosi nyt kuivuus viljan niinkuin edellisinä vuosina halla.»
Ikävällä tähystelee hän taivaan rannalle eikö pientäkään pilvenhattaraa näkyisi nousevaksi. Ja jo nouseekin, ensin pienenä,
harmaana, mutta kohta kanimottavan laajana ja synkkänä.
Tuo pilvi ei kuitenkaan iloa tuota, vaan huolta huolen päälle.
Ei sieltä siunausta tuottava sade lähene, vaan tuhoa, häviötä
tuo pilvi ilmaisee ja uhkaa: tuli siellä tekee rajua hävitystyö:
tään salon synkissä metsissä. Tuota oli peljättykin, kun metsä
oli pitkällisestä poudasta kuiva kuin taula. Tiesi jo edeltäpäin, että vähään ei tulen tuhotyöt supistuisi, kun se kerran
irti pääsisi jonkun huolimattomuudesta. Kammottavan vauhdin
saivatkin metsäpalot tällä kertaa. Eikä niitä ollut ainoastaan
yhdessä eli kahdessa paikassa, vaan kun kerran rupesi, niin
syttyi kuin kilvan siellä täällä.
 |
| Tervola, T.H.Järvi 1912 GTK |
Ossauskoski
Jo alkoi ilta kulua yöpuoleen, niin että täytyi ruveta katselemaan, missä yösijaa taasen saada. Ei näet kaikki talot
näyttäneet yhtä houkuttelevilta ja minkä muutoin päältäpäin
katsoen olisi luullut laatuun käyvän, sinne ei aina ollut niinkään helppo päästä, kun rannat olivat kauvas matalat ja kivikot. Niin sattui nytkin. Talo kyllä oli tuossa vankan näköinen, —
Mattiseksi kuulimme sitä sitten mainittavan —
vaan
veneellä sen rantaan ei voinut mitenkään päästä. Emme tahtoneet tavaroitammekaan jättää ihan oman onnensa nojaan.
Neuvoteltuamme päätimmekin viettää sen yön luonnon suuressa tuvassa, s. o. asettaa telttimme jonnekkin sopivaan paikkaan rannalle; olimme näet varustaneet suuren purjeen itsellemme telttivaatteeksi siltä varalta, että voisimme ulkonakin
öitä viettää. Ensin kävimme kuitenkin talosta aterian jatkoksi
maitoa hakemassa, ei vähempää kuin kaksi kannua. Akat kyllä
talossa epäilivät, tokko niin paljoa kolmeen mieheen tarvitsee,
vaan olisi heidän pitänyt olla katsomassa, paljonko jälelle jäi.
Kun oli aterioittu, sauvoimme vielä talon kohdalla olevan
kosken päälle.
 |
| Kähkösen lossi, E.T.Nyholm 1899, GTK |
 |
| Könkään lohipato Tervola, |
Narkauskoski - Petäjäskoski, kallis hevoskyyti ja iloiset maalaistytöt
Yli puolen oli päivä, kun saavuimme Narkauskosken alapuolella olevalle »lossipaikalle». Kun meille alempana oli kerrottu tuon kosken olevan kovin pahan noustavaksi, varsinkin
näin kuivalla, ja että se muulloinkin tavallisesti taivalletaan
hevosella, niin oli aikomuksemme vedättää vene kosken ohi.
Jopa tuumittiin sitäkin, että annettaisiin samaa kyytiä mennä
kohta ylipuolella olevan Petäjäkoskenkin sivu, kun oli sanottu
sen kerrassaan kahta neljännestä pitkän ja peräti vuolaan olevan; arvelimme näet parhaaksi mikäli mahdollista säästää voimiamme vastaisen varalta.Tunnin toisensa perään sain siinä makailla veneessä päivän paahteessa. Toiset olivat näet lähteneet hevosen perille,
minä jäänyt veneen vahdiksi. Aikani kuluksi katselin tukkilaisten touhua tuossa ylempänä ja kuuntelin heidän yksitoikkoista tahtilauluaan, jota he loilottelivät, keksineen tukkeja
hinaillessa ja »vastineeksi» laatiessaan; saimme täällä kuulla
sen »ilosanoman», että Rovaniemen kirkon ylipuolella kaiken
muun hyvän lisäksi saisimme tekemistä tukeista, joita kokonaista 600,000 kappaletta oli alas tulossa. Jo vihdoinkin palasivat toverini hevosen kanssa. »Kyllä otti kovalle», kertoivat he harmistuneina. »Kokonaista kahdeksan markkaa vaadittiin ylpeillen tuosta parin penikulman vedätyksestä, josta me luulimme kolmella neljällä markalla suoriavamme.» »Kuuteen markkaan saimme kuitenkin lopussa tingityksi ... Ei auttanut muu keino, täytyi hätävaleeksi sen takia pistää», selitti vielä tohtori. »Tiellä olimme jo pois menossa, sanoen toisesta talosta sillä saavamme kun vähän aikaa odottaisimme, vaikkeihän meillä mitään hevosta tiedossa ollut . . . Mieluummin sanoimme sauvovamme kosket, kuin nylkyhintaa maksavamme . . . Silloin mies jälkeen huusi kuudella lähtevänsä.» Lopussakin siis taas pääsimme taipaleelle. — Hevosmies teki vielä tarjouksen, että markan lisämaksusta yksi aina vuorotellen saisi istua veneen peräteljolla jalkojaan lepuuttamassa. Kiusallakaan emme tuohon suostuneet, niin kiukuissamme olimme tuosta nylkemisestä. Kävelimme siis tuon kahden penikulman taipaleen. Väsymykseksi kyllä tahtoi pakkautua päivän paahteessa astuminen, helläksi käydä jalkapohjat, mutta emme sittenkään myöten antaneet. Topuliksi kuluivat insinöörin sukan pohjatkin, hän kun näet oli saanut jalkansa hankauneiksi eikä voinut kenkiä kävellessä käyttää. Vinhaan kuitenkin astuttiin. Saimme hiukan hauskuuttakin tuolla kuivalla kävelytaipaleella muutamasta iloisesta maalaistytöstä, jolla samat matkat sattui olemaan. Kainostella hän kyllä ensin tahtoi, vaan ennenkuin matka oli lopussa, oli insinöörimme tytön jo niin »kesyttänyt», että hän erotessaan pilaillen pyysi muistamaan häntäkin. Ja vastaukseksi hän saikin insinööriltä: Älä sure sä, Että jätän mä, Kyllä kirjeen sulle lähetän j. n. e. Sivu puolen oli yö jo kulunut, kun saavuimme Petäjäkosken ylipuolelle.
Raappanasaaren "samaani" esittelee loitsuja ja muinaisjäännökset
Tuossa puuhaillessamme sattui muuan mieskin siihen rannalle tulemaan ja rupesi uimaan hänkin. Miten siinä sitten pakinoittiin, niin satuin kysymään, tokko niillä seuduin mahtaisi runojen ja loitsujen taitajia olla. Tuostakos mies, joka muutoin näytti olevan hieman »pyhätuulella», intoihinsa. »No että vain tarvitte semmosta tämän kauvempaa hakea... Jopa vain! Mie ne lorut kyllä kaikki osaan rikusta pistheeseen. . . Kymmeniä vuosia mie olen Lapinmaassa kullanhuuhonnassa ollut ja kun sinne kerranki kolmekymmentä kannua priitä vein mukana, niin jo vain sillä noitain kielenkannat sain kirvotetuksi, sanasalvat aukastuksi. Iltakauvet mie sitten niitten kansa istuin ja pakinoin: ne saarnasit tietojaan ja mie panin paperille minkä ennätin. Jo vain mie ...» Miehen puheisiin ei näyttänyt olevan paljon luottamista, sen saimme kohta kokea. Kun näet monen houkuttelun perästä olin vihdoinkin saanut hänet näyttämään taikataitoaan, niin huomasin hänen loitsunsa, niin mahtipontisesti kuin hän niitä lausuilikin, ihan arvottomiksi hänen itsensä sepustamiksi jaarituksiksi, jälkiä loitsuista noissa loruissa huomasi kuitenkin sen verran, että voi päättää miehen joitakin loitsuja kuulleen. Ennenkuin kuitenkaan matkalle
pääsimme, täytyi meidän tuon saman miehen kiusaamina käydä katsomassa muuatta
»muinaisrauniota» samalla Raappanan saarella, jolla yötalomme oli. Soraläjiä ja
kuoppia, joista mies vakuutti kiviaseita löytäneensä ja Helsinkiinkin niitä
lähettäneensä, saarella todella löytyikin, vaan kun emme joutaneet raunioita
sen tarkemmin kaivelemaan, niin en voi sanoa, tokko niillä olisi arvoa
muinaistutkimukselle.
Iisakki Hoikkaa moikkaamassa ja ratatoiveet
Hyvä myötänen meille taaskin sattui.
Kuitenkaan emme malttaneet olla sivumennessämme pistäymättä valtiopäivämies
Hoikkaa tervehtimässä. Siihen oli hiukan erityistäkin syytä. Pääkaupungista
matkustaessaan oli näet insinööri sattunut hänen kanssaan yksiin matkoihin ja
silloin muun muassa jutellut aikomastamme retkestä. Mahdottomaksi hän oli
tuumamme toteuttamista arvellut, virkahtaen: > Tottuneille koskenkulkijoille
tuo matka tosin päinsä kävisi, vaan herrasmiehiltä se kyllä jää suorittamatta.»
Tekipä siis nyt mieli käydä näyttämässä, että näin pitkälle sitä on jo päästy.
Uskoa hänen se täytyikin, vaikka ihmettelynsä kyllä lausui. Epäili hän
kuitenkin vielä, miten matkan jatkamisen kävisi, sillä edessäpäin ne vasta
vaikeudet alkavat, arveli hän vieläkin. Tunnin pari juttelimme kaikenlaista Pohjanmaan oloista. Etenkin tuli
kulkuneuvojen huonous puheen aineeksi. Pontta vailla eivät ainakaan meistä
tuntuneet olevan ne perusteet, joilla hän meille todisteli Pohjanmaan radan
jatkamisen välttämättömyyttä lähimmässä tulevaisuudessa Tornioon saakka sekä
sivuradan rakentamisen tarpeellisuutta tältä radalta Rovaniemen kirkonkylälle
eli »kaupunkiin», kuten tavallisesti seudulla sanotaan. Suuret,
luonnontuotteista rikkaat alat ovat näet siellä melkein muusta maailmasta
erotettuina ja maakuntaliike, huolimatta kulkuneuvojen hankaluudesta, on
tavattoman vilkas. Kuinka kurja tuolla takamailla asuvain kohtalo
kulkuneuvoihin nähden todellakin on, kuinka alkuperäisiin keinoihin he ovat
pakotetut useinkin turvautumaan, hankkiakseen monesti aina rannikkokaupungeista
asti välttämättömimmät elintarpeensa, siitä saimme me matkallamme nähdä
säälittäviä todistuksia
 |
| Rappanansaari Jänkälästä, H. Berghell 1900 GTK |
Valajaisen luonnonkauniit rantamaisemat
Jo olimme taasen rientämässä eteenpäin. Suvanto ja koski
toinen toisensa perästä jäi taaksemme. Ei se kulku kuitenkaan niin luistanut
kuin rasvattu Eipä niinkään! Kerran jos toisenkin sitä sai vaihtaa purjetta,
airoa ja sauvonta, koettaen mikä parhaiten milloinkin veteleisi. Työtä kyllin
antoi Elikon- ja Valajankoskien sauvominen. Tuosta emme kuitenkaan milläänkään
olleet, sillä huvikseen niitä sauvoskeli, kun ne, varsinkin Valajankoski,
olivat luonnonkauniimpia, mitä koko Kemijokimatkallamme näimme. — Tästä puolin
alkoivatkin jokivarret muuttua hiukan vaihtelevammiksi ja kauniimmiksi kuin
mitä ne siihen asti olivat olleet. Nuo alituiset tasamaat taloineen ja
viljavainioineen pitkin jokivartta olivat näet jo ruvenneet tuntumaan
yksitoikkoisilta ja sentakia tuo vähäinenkin vaihtelevaisuus hyväntunnelmalla
hiveli näköhermoja.Vielä oli väkevin nikama Valajaa noustavana. Hiukan
levähtääksemme, ennenkuin lähtisimme sen päälle ponnistelemaan, pistäysimme
kosken partaalla olevaan taloon aterioimaan. Siellä meitä varoitettiin
oikeanpuoleista rantaa nousemasta, väkevä ja kiero kun näet oli siinä kuohu ja
kova kallio pohjana, jottei sauvon ota pohjatakseen; kerrottiin monelta
veneenkin siinä täyttäneen. Vasenta rantaa neuvoivat kosken päälle pyrkimään,
vaikka kyllä sielläkin muutaman kallioniemekkeen kohdalla sanottiin pahan
pyörteen olevan. Päätimmekin valita vähemmän kahdesta pahasta. Ja helpommin me
pääsimme kuin luulimmekaan, vaikka kyllä saatiin kaikki voimat liikkeelle panna
tuossa mainitussa pahassa paikassa, jottei väkevä hyökky saanut mukaansa
ryöstetyksi.
 |
| Piispanpöytä Pahtaja, W.W.Wilkman GTK 1904 |
Ounaskoskelta Oikaraiseen ja tukkihyöky uhkana...
Pitkälle oli päivä jo kulunut, kun
vihdoinkin heräsimme. Hyvän unen päälle tahdoimme kuitenkin vielä hyvän
aterian. Sitä odotellessa pistettiin kirjeiksi, jotka sivumennessä aijottiin
kirkolla postikonttoriin viedä. Kun kaikki oli taasen reilassa, niin
miehet kuin venekkin, lähdimme laskettamaan vinhaa myötästä kirkolle. Siellä ei
kauvan joudettu vitkastelemaan. Pistäyttiin vaan pikimmältään postissa kirjeet
sinne jättämässä ja tietämässä, josko kentiesi kirjeitä meille olisi tullut:
vaan eihän niitä vielä ollut ehtinyt. Matkaa varten teimme myös pieniä
ostoksia, kun »kaupungista» arvelimme parhaiten saavamme, mitä matkalla
tarvitseisimme. Sitten vedettiin purje taas ylös. Ja niin hyvää kyytiä sitä
mentiinkin, että kirkonkylän kohdalla oleva melkoinen Ounaskoski noustiin melkein
sauvomen koskematta, purjeella vaan. Vaikka matkamme kääntyikin enempi
itää kohden, jätettyämme vasemmalle Ounasjoen suun, saimme kuitenkin vielä
lasketella myötätuuleen, sillä tuuli käännätti suotuisasti kulkunsa meidän
matkamme mukaan. Kuohuna se vaan vesi kuhisi veneen keulassa, ottaen kovan
kohinan, missä virta kovemmaksi kävi. Noin penikulman matkan kirkolta olevaa
Olkkakoskea emme kuitenkaan uskaltaneet purjeessa laskea, aika kivakka kun se
näet oli, vaan tyydyimme tyynempään sauvomalla kulkuun. Iltapuolella ei meno enään liian
rajua ollut. Tuuli oli näet tyyntynyt ja nyt saimme soudella pitkää suvantoa. Parin penikulman päässä kirkolta yövyimme Oikaraisen taloon. Täällä
saimme hiukan tietoja kauvempana edessämme olevista kulkuväylistä. Olimme näet,
kuten jo edellä on mainittu, matkasuunnitelmamme tehneet summassa, kartan
mukaan. Emme tienneet edes, oliko Korojokikaan veneellä kuljettava, saati
sitten muut purot. Talossa kuitenkin iloksemme kuulimme, että vuosikymmeniä
sitten oli Kuusamosta sen kautta voilasteja kuletettu Ouluun, kun näet ei vielä
silloin ollut maantietä Kuusamoon asti. Hyvillä mielin siis arvelimmekin talon
miesten lausuman epäilyksen johdosta, tokko tuo joki kuitenkaan niin kuivalla
olisi kulettavassa kunnossa, jotta kun lienee muut kulkeneet, niin totta kai
mekin sitten pääsemme. Lohdutukseksi oli näet jo sekin, kun kuuli sitä väylää
edes joskuskaan kuletun, vaikka kyllähän peloitti ajatellessa, miten mahtaisi
tuossa purossa vettä olla, kun ei tahtonut kaikistellen olla Kemijoessakaan.
 |
| Ounaskoski H. Berghell 1900 GTK |
 |
| Rovaniemi, H. Larsson 1905-1911 |
 |
| Rovaniemi, W.W.Wilkman 1904 GTK |
Yhtä nujuamista tukkien kanssa Oikaraiselta Auttiin
Seuraavana päivänä alkoi taistelu
tukkien kanssa. Kohta yötalomme ylipuolella oli
vankka, tukkipuista vitsaksilla ja rautakettingeillä kokoon pantu
viisikertainen »vastine». Aina kahdeksan penikulman matkan ylöspäin oli joki
tukkien vallassa, niin kerrottiin meille jo talossa. Lohdutettiin kuitenkin sillä,
että on niitä aina suma- ja koskipaikoissa tukkilaisia, joiden on pakko auttaa
matkustavaisia. Olikin siinä ensimäisen vastineen
luona miehiä, jotka auttoivat veneemme yli. Kovin pitkä vetomatka ei tuossa
ollutkaan, sillä paljon ei pölkkyjä vielä ollut näin alas ehtinyt kokoontua.
Oli näet vasta joku päivä sitten ruvettu ylempää päästelemään. Tulossa
kuitenkin oli tukkeja kosolta, koko 600,000 puuta, kerrottiin meille täälläkin,
kuten olimme jo alempana kuulleet. — Mikä sanomaton haitta tuommoisesta
tukkipaljoudesta on venematkustajalle, sen tietää vain se, joka itse on
kokenut. Koetitpa keskijokea tai rantaa, mistä hyvänsä, aina vaan tukkeja ja
tukkeja joka paikassa. Rantoja et voi kulkea, sillä pitkin suvantoja ja koskia
on puita matalaan ja 'kivikoille tarttunut, maaten siinä kulkijan tiellä pitkin
jos poikkikin. Ei siis muu neuvoksi, kuin ponnista keskijokea, sielläkin miten
kuten pujotellen uiskentelevain tukkien välitse. Kysytään siinä kärsimystä. Suuri on tukeista vastus suvannoissa, vaan vielä suurempi koskissa, sen saimme kokea. Ei
kyllin siinä, että ne tekevät kosken päälle sauvomisen kaksin, kolmin verroin
hankalammaksi, missä nimittäin ensinkään voi sauvoa, vaan vieläpä niiden takia
alituinen hengenvaarakin on tarjona. Ei näet tiedä millä hetkellä saa veneensä
murtuneeksi tukkien keskellä, kosken mukana kun niitä ehtimiseen syöksyy.
Samalla kertaa siis, kun kaikella väellään saa ponnistella hiukankaan eteenpäin
päästäkseen kosken kovissa kuohuissa, täytyy vielä ehtimiseen varoa venettä
pölkkyjen sysäyksiltä, jollei mieli kalojen ruuaksi joutua. Saattaapa vielä
rannoiltakin yhtäkkiä irtautua koko suuri kasa sinne ruuhkautuneita puita ja silloin
: katso eteesi, jos mielit ehein nahoin leikistä suoriuta, — Kovin oli meitä
peloteltu ylempänä olevilla pahoilla koskilla, joiden sanottiin olevan
tosipahoja jo muutoinkin, saati sitten näin kuivan aikana ja tukkien
täyttäminä. Olivatpa jotkut väittäneet, että kolmen miehen oli kerrassaan
mahdoton niistä päästä, varsinkin kun vielä oli vene niin lastissa kuin meidän. »Kun olisi parikymmentäkään
miestä, niin sitten tuota — vaan kolme . . . Kyllä siellä
vielä monasti kovalle ottaa ja tyssäkin eteen tulee, sen saatte nähdä.» Noin
vakuutettiin. Vaan »sittenhän tuon näkee kun sinnekkin tulee», arvelimme me.
»Eipähän tässä auttane takasinkaan palaaminen
 |
| Kuva kirjasta Veneellä poikki Suomenniemen |
Vanttauskoskella tuli tyssä eteen
Puolipenikulmaa me vielä sinä iltana keinottelimme eteenpäin, yöpyen Viirin
taloon. Siellä panetimme yönseutuna varalistat veneen pohjan jo pahasti
hampulle käyneiden »koreiden» eli saumakohtain suojaksi. Päivämatkamme oli
mielestämme sangen lyhyt käytettyyn aikaan ja kovaan työhön nähden ; emme
aavistaneet tulevan aikoja semmoisiakin vielä, että parin penikulman
taipaleella saisimme hikipäin puskea kolmatta vuorokautta. Nyt alkoivat
jokivarret saada enempi sydänmaisen luonteen. Jo kappaleen Viirin alipuolella
olivat rannat kohonneet ja jyrkenneet aina enemmän ja enemmän, ollen
paikotellen kymmeniä metriä korkeat ja niin jyrkät että vyöryvä hiekka tuskin
rinteellä pysyi. Rantatörmät olivat näet enimmäkseen paljasta hiekkaa, mutta
ylhäällä niiden päällä metsä lauloi ikusäveltään. »Lakatkaa hurjasta
yrityksestänne!» olisi tehnyt mieli huutaa noille uhkarohkeille miehille, jotka
tuolla ruuhkan alapäässä nujertivat hajoituspuuhissa kuin muurahaiset keollaan.
Kymmenkunta keksiä siinä kohoo yhtaikaa ilmaan, vauhdilla sitten iskeytyäkseen
kiinni pölkyn nilaiseen kylkeen. Sitten kuuluu tuo tavallinen yksitoikkoinen
tahtihuuto ja niin oli kuin olikin taasen yksi pölkky vähempänä ruuhkasta. Ja
sitten taas uuden kimppuun. Vaaralliselta tuo leikki näytti, vaan tuolla kosken kuohujen ja pölkkyjen
keskellä ne tukkipojat tuntuivat olevan oikeassa elementissään. Pölkyt ja joki,
kas siinä tukkipojan > virkahuone»! Eikä siinä joukossa näytä surut
painavan. Laulellen ja leikkiä laskien he vaan puohailevat, vaikka kuolema on alituisesti tarjona. Ja mikä vielä
merkillisempää, vaikka tukkipoika ja vesi ovatkin jokapäiväiset
kisakumppanukset, toistensa pelottomat toverit, niin harvapa noista
junkkareista kuitenkaan uida osaa. Tuo onkin monelle turmion tuottanut, kun on
suin päin sukeunut tuonne vellovan veden valtaan, kolmannen toverin, pölkyn,
kosken pyörteessä pettäessä. Hyvän matkaa olimme seuraavana päivänä kulkeneet
yötalostamme, ehtimiseen taistellen vastaan tulevien tukkien kansa, aina
kuitenkin hiljalleen eteenpäin päästen. Mutta jopa tuli tuossa tyssä eteen.
Kerrassaan olivat tukit salvanneet joen muutaman talon kohdalta. Ei siitä
päässyt yli ei ympäri. Kova tuossa koski ei näyttänyt kyllä olevan, olipahan
vaan karikoksi sanottava, mutta apukos siitä, kun se kerran oli tukkeissa. Eikä
apumiehiä näkynyt siinäkään. Areällä tuulella lähdimme taloon tiedustelemaan,
näinkö sitä huoli pidetään matkustavaisten auttamisesta. Löytyikin sieltä muuan
mies tuvassa nukkumassa ja sanoi hän toisiakin pitävän jossain olla. Enimmän
osan hän ilmoitti kuitenkin lähteneen ylemmäksi, jossa vielä pahemmin oli
kosket tukkinut. »No eikös ne tukkilaiset sitten tiedä, että laki käskee
auttamaan matkamiestä, missä tukit vaan vastuksena ovat?» kysäsi insinööri jo
»lakiäänellä». »Tietäänhän tuo kyllä, vaan minkäpäs tässä tekee», tuumiskeli mies,
uhkamielisenä hänkin. »Vai niin! Mikäs tämän paikan nimi onkaan?» jatkoi tuohon edellinen, vetäen
povestaan taskukirjansa esille.»Tuota, Puurosen karikoksihan ne tätä
sanovat», ehätti vastaukseksi saapuville tullut vanha isäntä. »Vaan elkäähän
nyt vieraat hätäillä! Kyllähän tässä miehissä Ja kyllä kait niitä
tukkilaisiakin Ovat vähän väsyneet, kovasti kun näet ovat saaneet työtä tehä
tässä. Kerran jo aukasivat väyIän, vaan taasenhan tuo tukki. Menehän siitä
hakemaan toisia», lisäsi hän vielä vitkastelevalle tukkijunkkarille. Tämä alkoikin jo saada jalkoja alleen, sillä nuo mahtisanat: »Pannaampas
muistiin», jotka insinööri lausui, jotain kirjaansa ollen kirjoittavinaan,
tekivät tehtävänsä häneenkin.Pian niitä miehiä löytyikin; naapuritaloon olivat
näet nukkumaan menneet. Helposti se sitten saatiin vene ruuhkan yli miehissä
vedetyksi.
Kauvas emme tuosta pälkähästä päässeet, ennenkuin oli koski taasen
vastuksena. Vanttauksesi sitä sanottiin ja kerrottiin sen synnystä omituinen
tapaus. Ennen maailman aikaan, niin sanottiin, ei sitä ollut ensinkään
olemassa. Joen uoma kulki enempi etelän puolta ja hiukan alempana oli siinä
koski pauhaillut. Mutta kerran, kymmeniä vuosia sitten, oli muuanna kevännä
tulvan aikaan vesi repässyt itselleen uuden tien, katkasten vasemmalla olevan
alangon ja joen välissä olevan kaitaisen harjun ja hyökäten nyt pitkin alankoa,
uurtaen siihen pian uuden uomansa. Ja silloin se oli alkanut kova kohina kuulua
ylipuolelta: sinne oli syntynyt uusi koski ja oikeimpa uhkia. Semmoinen se oli
tarina Vanttauksen synnystä. Ja ettei tuo kertomus ole pelkän mielikuvituksen
luoma, sen todistaa vieläkin joen asema sillä kohdalla ja entinen, kuiville
jäänyt syvä uoma eteläpuolella; siinä kuitenkin nyt jo kasvaa humisevaa metsää
ennen kohisseen kosken asemesta. Puurosessa oli jo tiedetty meille kertoa, että
tukit olivat ruuhkauneet Vanttaukseenkin, tukkien väylän kerrassaan umpeen.
Sanottiin siellä kuitenkin ruuhkaa purkamassa olevan miehiä, jotka kyllä
avustaisivat. Vinhaa virtaa kappaleen sauvottuamme pääsimme kosken alle. Siinä
avautui valtava näky eteemme. Puita, puita ja aina vaan puita siinä oli pitkin,
poikki, pystössä ja vinossa, kaikissa mahdollisissa asemissa. Koko koski oli
täyteen sulloutuneena pohjaa myöten aina puolen kilometrin matkan, niin että
vesi pärskyen vaan turisi pölkkyjen välitse; joen täytyi melkein pysäyttää
valtava vauhtinsa. Vallan mahdottomalta näytti ihmisvoimin tuommoisen
suunnattoman puuröykkiön purkaminen semmoisen tavattoman voiman sitä kokoon
pusertaessa, kuin patounut valtava joki on.
 |
| Vanttauskoski, T.H.Järvi 1912 GTK |
 |
| Puurosen ranta, H. Larsson 1910-1919 |
Juotaskosken ihmeelliset kirnut
Emme kuitenkaan kovin kauvas talosta ehtineet,
ennenkuin koski taasen voittamattomaksi esteeksi eteen kyhäysi. Juotaskoskelle
näet oli ruuhkan semmoisen tekassut, ettei läpi keinoilla millään; kova siinä
oli jo sauvominen edes ruuhkan allekkaan päästäksemme, virta kun näet oli
tavattoman vihaista. Tukkilaisia keräytyi kuitenkin avuksemme, kappaleen aikaa
odoteltuamme. Pitkä ei siinä matka ollutkaan, kun kannettiin vene kuiville
jääneen kannaksen poikki kosken ylipuolella, oikealla sivulla olevaan mutkaan. Tukit olivat padonneet kosken ylempää niin tykkänään, että osa kosken pohjaa oli jäänyt kuiville. Se tarjosi nyt meille mukavan tilaisuuden hiukan tarkastella kosken pohjamuodostumia. Huvittavaa olikin katsella, miten vesi vuosisatojen, kentiesi -tuhansienkin kuluessa on tehnyt työtään. Kovat paadet on se näet sileiksi hivonut, kuluttaen kallion missä sievän kaareville mutkille, missä pehmeän pyöreille paateroille, kaiverrellen kiveen mitä sievimpiä ja monimutkaisimpia muodostumia, kuin mikäkin kuvanveistäjä. Erittäinkin oli muuan pienoinen luolantapainen syvennys muutaman pohjapaaden kylessä omituinen. Kivi oli siinä erittäin kaunista, punertavan juovikasta ja luolan seinämät kovertuneet mitä mukavimmille kouruille ja syvennyksille, välillä olevine kosken sorvaamine kohopaikkoineen. Paikoin oli kallioon kaivautunut monen muotoisia, soikeita, ihampa pyöreitäkin purnuja, n. s. hiidenkirnuja, joista muutamat oli metrin syvyisiä, jopa syvempiäkin. Pohjalla niissä oli aina joko yksi iso tai useampia pienempiä pyöreäksi hivouneita kiviä, joita pyörittämällä ja kalliota vastaan hankaamalla koski oli nähtävästi emäkallioon syövyttänyt nuo syvänteet. Jotkut noista kirnuista olivat sisältä paljon laajemmat kuin suusta; kun näet vesi kirnuun hyökätessään panee siellä sisällä olevat kivet kieppumaan edestakasin, niin kuluttavat ne vähitellen seinämän koveroksi. Pohja kaikissa kirnuissa oli hyvin sileä ja säännöllisen kovero, sekin kierivien kivien hivonnasta.
Säpsänkoskikin tukeilla tukittu
Pitkälti ei ollut Juotakselta toiselle koskelle,
parisen kilometriä vaan. Säpsäksi kuulimme sitä sanottavan ja kyllä se nimensä
kaltainen onkin. Sähisten siinä näet vesi muutamassakin kohden putoaa pari
kolme metriä korkeana, jyrkkänä könkäänä. Tukit olivat padonneet Säpsänkin pahanpäiväisesti. Hiukan pääväylää olivat tukkilaiset kuitenkin siinä aukoneet ja silloin älä otakkaan heitä enään avuksi. » Väylähän on auki», saat vastaukseksi, jos menet apua pyytämään, viisi siitä, mimmoiseksi tukit ovat tuon »väylän» tehneet. Omin voimin kosken päälle saimmekin ponnistella. Pääväylää olisi meidän kuitenkin ollut miltei mahdoton päästä, mutta kun vesi tukkipadon takia oli nousut ylipuolella ja osa siitä työntyi toista, kesällä tavallisesti kuivillaan olevaa haaraa myöten, niin käytimme me sitä hyväksemme. Vuolas oli virta kyllä siinäkin, vaan ei kovin syvä. Kun tohtori kahlasi köyden kanssa ylemmäksi ja pani »härkävoimansa» liikkeelle, me toiset taas koskessa tarpoen hankasista kiskoimme, niin nousta sen veneen täytyi, ei siinä vastusteleminen hyövännyt. Ja niin siitä pälkähästä taas päästiin, vaikka kyllä lujalle otti; kastui siinä muustakin kuin hiestä. — Jätkät ne eivät olleet niinä miehinäänkään, että auttamaan olisivat tulleet; seisoskelivat vaan toisella rannalla, suu auki katsella ällistellen.. Puhaltaa meidän täytyi hiukan,
kosken niskalle päästyämme. Ja aika tyytyväisiä taasen oltiin. Siinä nuotion
ääressä levähdellessä ja vaatteita kuivaillessa pistettiin kahviksikin, ensi
kerran koko matkalla; »värkkiä» kyllä oli muassa, mutta pidimme maukkaampana
aterioidessa käyttää »saijua» tai »kaakaota», joita pian pyöräytimme
nuotiotulella
Auttissa vielä hevoskyydillä Pirttikosken päälle ja Kemijoki jää taakse
Säpsän jälkeen ei kosket haitanneet ennenkuin
saavuimme Autin talojen kohdalla olevalle Pirttikoskelle; sievää suvantoa vaan,
jota soutelimme vastatuulen aikalailla puhallellessa. Oli niitä useampiakin Autin taloja siinä
luonnonkauniilla paikalla, korkealla niemekkeellä Pirttikosken ja sen
alipuolella olevan pienen järven välissä. Sivu emme aikoneet niistä mennä
sisällä pistäymättä. Kohta Autin talojen ylipuolella meidän oli näet eroaminen
Kemijoesta Auttijoelle, joka kulkee aivan asumattomien sydänmaitten läpi ja oli
meidän siis sille lähtiessämme eväitä varustaminen useamman päivän varalta. Laskimme kosken alla rantaan ja menimme mielestämme
muhkeimpaan taloista; aika vankkoja ne olivat kaikki noin sydänmaan taloiksi ja
rikkaiksi niitä mainittiinkin; suurimmat porolaumatkin Tennilän jälkeen.
Talosta saimme ruuan puolta, kaikkia mitä vaan tarvitsimme. »NO eihän se talo aivan anhiton ole siitäkään», oli vanhan
isännän vastaus aina, kun kysyimme saisikko sitä ja sitäkin. — Muutoin, vaikka
tuo talonpoikais-pohatoissa tavallinen pöyhkeys tahtoikin esiin pistää,
puheissa varsinkin, oli kohtelu täällä kuitenkin toisellainen kuin edellisen
porokuninkaan luona. Syötyämme ja tarpeelliset eväät varustettuamme,
lähdimme puuhaamaan venettämme poikki niemen. Tukit olivat nimittäin padonneet
Pirttikoskenkin pahasti, vaan tukkilaiset näyttivät kuitenkin olevan kovin
vastahakoiset avuksi lähtemään, kun näet olivat siinäkin väylää hiukan
aukoneet. Saimmekin hevosen talosta ja vedätimme veneen niemen poikki, pahimman
kosken ylipuolelle. — Sauvomista sitä oli siitäkin vielä aikalailla, ennenkuin
pääsimme toista kilometriä talojen ylipuolella Auttijoen suulle. Hauskalta todella tuntui saada vihdoinkin jättää
Kemijoki kaikkine vastuksineen selkänsä taakse. Täytyy näet tunnustaa, että
vaikka se nyt olikin noustuna, tavattoman vaivaloista matkaa tuo kuitenkin oli
ollut
